Enemmän tai vähemmän liioiteltuja tilanteita omasta elämästä sarjakuvatyyppisten ratkaisujen muodossa. Itseironiaa havaittavissa.
Hirveetä paskaa tietenkin, minä kun EN VAAN OSAA! ;)
Äidin ja isän nuoruusvuosina otetut valokuvat on muuttuneet ihan orannseiksi, siksi luulinkin pienenä että värejä ei ollut muutenkaan olemassa silloin kun tehtiin mustavalkoelokuvia, ja sitä seurasi sitten tämä "oranssi vaihe" ennen näitä nykyisiä värejä. =D
Oikeastaan vielä tänäänkin kun kuvittelen miltä mummoni näytti pienenä kuunnellessani hänen juttujaan, näen kaiken mustavalkoisena.
"Mutta kuka nyt surullisia asioita kuvaisi."
Toissatalvena pappani hautajaisissa pisti melkein vihaksi kun hautaustoimiston äijä räpsi kuvia samalla kun laskimme arkkua, enkä ole vielä kertaakaan katsonut niitä kuvia enkä ymmäränyt miksi hautajaisia pitää kuvata. Mielummin nimenomaan katselisin niitä onnellisia kuvia ihmisistä joita ei enää ole. =P
Mäkin luulin pienenä että ennen vanhaan ei ollut värejä lainkaan kun kuvatkin oli mustavalkoisia :-D
Tiina kirjoitti 27.06.2007 - 17:49
Moikka! Olen entinen naapurisi Rasinkadulta. Tosi kiva kun löysin tän blogin, tosi inspiroivia juttuja sulla. Vähän tuntuu hassulta kun kiroileva siili on niin iso juttu nyt kun vastahan ostin jonkun viiden euron omakustanteen. :) Kaikkea hyvää sulle! Ai juu, aion tehdä ehkä itsekin sarjisblogin kunhan saan skannerin toimimaan. Eli laitan sulle sitten urlin kunhan se on toiminnassa. Ja varmaan ihan ok jos tänne sun sivulle laittaa linkkiä sitten siitä ja tulevilta nettisivuiltani? Haleja Veeralle :)
Luin kerran jonkun artikkelin jossa sanottiin, että onnellisten hetkien lisäksi kuvataan lähinnä juhlissa yms. kissanristiäisissä, jolloin uhmiset pönöttävät poseerauksissa ja ovat muutenkin "epäaidompia" kuin tavallisesti, mutta digikameroiden yleistyessä on alettu kuvaamaan myös arkielämää. Toivottavasti ihmiset tallettaisivat juuri arkielämänsä kuvaukset jälkipolville, niitä juuri on mukava katsoa, tavallisia ihmisiä tavallisissa askareissaan.
Muistan, kun lapsena katseltiin mummon vanhoja valokuvia ja paras oli juuri se, joka oli isämme hieman salaa ottama ja jossa mummo ripusti kauhean näköisiä työhousuja pyykkinarulle kuivumaan papiljotit päässä :)
Oikeastaan vielä tänäänkin kun kuvittelen miltä mummoni näytti pienenä kuunnellessani hänen juttujaan, näen kaiken mustavalkoisena.
"Mutta kuka nyt surullisia asioita kuvaisi."
Toissatalvena pappani hautajaisissa pisti melkein vihaksi kun hautaustoimiston äijä räpsi kuvia samalla kun laskimme arkkua, enkä ole vielä kertaakaan katsonut niitä kuvia enkä ymmäränyt miksi hautajaisia pitää kuvata. Mielummin nimenomaan katselisin niitä onnellisia kuvia ihmisistä joita ei enää ole. =P
Muistan, kun lapsena katseltiin mummon vanhoja valokuvia ja paras oli juuri se, joka oli isämme hieman salaa ottama ja jossa mummo ripusti kauhean näköisiä työhousuja pyykkinarulle kuivumaan papiljotit päässä :)
upeita sarjakuvia!!
linkitin sinut blogiini, ilmoita, jos pitää poistaa